Talouspolitiikan arviointineuvoston tuore raportti nostaa esiin ongelman, josta sote-kentällä on puhuttu jo pitkään: hyvinvointialueiden rahoitusmalli ohjaa väärään suuntaan. Kun valtaosa rahoituksesta määräytyy diagnoositietojen perusteella, järjestelmä palkitsee sairauksien kirjaamisesta, ei niiden ehkäisemisestä.
Nykyisessä mallissa alueet toimittavat tiedot asukkaiden diagnooseista, ja rahoitus lasketaan niiden perusteella. Mitä enemmän sairastavuutta tilastoissa näkyy, sitä enemmän rahaa tulee. Samalla kirjaamiskäytännöt vaihtelevat alueittain, jolloin rahoitus ei perustu todelliseen palvelutarpeeseen vaan osin siihen, miten tarkasti tai herkästi diagnooseja merkitään. Tämä ei ole reilua eikä järkevää verorahojen käyttöä.
Kannustin on myös nurinkurinen. Ennaltaehkäisevä työ, varhainen tuki ja toimiva perustaso vähentävät sairastavuutta, mutta samalla ne voivat vähentää rahoitusta. Järjestelmä ikään kuin rankaisee siitä, että asioita tehdään hyvin.
Kymenlaaksossa tämä näkyy arjessa konkreettisesti. Kun talous kiristyy, työ muuttuu tulipalojen sammuttamiseksi. Kehittämiseen ja ehkäisyyn ei jää resursseja, vaikka juuri niillä säästettäisiin inhimillistä kärsimystä ja kustannuksia pitkällä aikavälillä. Lyhytnäköinen säästäminen tulee lopulta kalliimmaksi.
Arviointineuvoston ehdotus siirtyä yksinkertaisempaan malliin, jossa rahoitus perustuisi esimerkiksi ikärakenteeseen ja työttömyyteen, on tervettä järkeä. Selkeät ja vertailukelpoiset mittarit vähentäisivät vääristymiä ja lisäisivät luottamusta järjestelmään. Lisäksi arviointineuvosto kannattaa alijäämien kattamisajan pidentämistä, jotta hyvinvointialueita ei pakoteta nopeisiin hätäleikkauksiin. Taloutta pitää tasapainottaa, mutta hallitusti, muuten säästöt osuvat suoraan palveluihin.Sote-uudistuksen tavoite oli turvata yhdenvertaiset palvelut. Se ei toteudu, jos rahoitus ohjaa paperilla sairastamiseen eikä käytännössä hyvinvointiin. Nyt tarvitaan yksinkertaisempi ja oikeudenmukaisempi malli sekä työrauha tehdä työtä kunnolla.
Elina Ketonen 