Nostin jo keväällä Kouvolan Sanomissa esiin huoleni Kymenlaakson lastensuojelun suunnasta. Yksityisiä yksiköitä ja osastoja on suljettu ja vuosien aikana rakennettua erityisosaamista uhkaa kadota alueelta yhä enemmän.
Toivoin olevani huoleni kanssa väärässä. En ollut. Kävin loppukesänä tutustumassa yhteen alueemme yksityiseen lastensuojeluyksikköön. Siellä on pohdittu, eikö heidän palvelunsa ole riittävää, kun hyvinvointialue ei enää osta heidän palvelujaan. Vakuutin heidän tekevän hyvää työtä ja kerroin heillä olevan hyvän maineen myös hyvinvointialueen työntekijöiden keskuudessa.
Aiemmin huoli on ollut yksinkertaistettuna se, että vastaako sijoituspaikka lapsen todellisiin tarpeisiin. Nyt kasvavassa määrin huomaan pohtivani pääseekö lapsi ylipäätään tarvitsemansa erityisen suojelun ja sijaishuollon piiriin? Lastensuojelun ammattilaisilta saamani viestit ovat vakavia. Kentällä on tilanteita, joissa ammattilaisen näkemyksen mukaan lapsi tarvitsisi sijoituksen, mutta ratkaisuksi ohjataan edelleen antamaan kotiin vietävää tukea.
Samanaikaisesti sosiaalihuollon palvelurakennetta uudistetaan. Tähän on kuitenkin liitetty huolia ennaltaehkäisevien ja matalan kynnyksen palveluiden saatavuudesta. Esimerkiksi mahdollinen kasvatus- ja perheneuvolan purkaminen voi heikentää ennaltaehkäisevien palvelujen saatavuutta. Kun palvelujen painopiste siirtyy entistä selvemmin erityiseen suojeluun kysymys kuuluukin, pystyykö palvelujärjestelmä tunnistamaan ja tavoittamaan lapset ja perheet riittävän ajoissa ennen kuin haasteet ja ongelmat kohtuuttomasti kasaantuvat ja kriisiytyvät. Lisäävätkö tulevat muutokset ja säästöt lopulta pahoinvointia ja raskaampien palveluiden tarvetta?
Olen saanut viestiä siitä, ettei sosiaalityöntekijän arvio lapselle parhaiten sopivasta sijaishuoltopaikasta aina ratkaise, vaan sijoituksia ohjataan keskitetysti hyvinvointialueen omiin toimipisteisiin. Olen saanut viestiä myös hyvinvointialueen omien yksiköiden kuormittumisesta, kun niihin tulee lapsia ja nuoria, joiden oireilu ja tuen tarve eivät vastaa yksikön perustehtävää. Tämä ei ole työntekijöiden vika. Ammattitaitoinenkaan työntekijä ei voi korvata vääränlaista palvelurakennetta.
Hyvinvointialue perustelee laitossijoitusten vähentämistä varhaisen tuen ja kotiin vietävien palvelujen vahvistamisella. Tavoite on oikea, jos lapsi todella saa tarvitsemansa avun. Mutta jos samaan aikaan säästetään myös ennaltaehkäisevistä ja matalan kynnyksen palveluista, yhtälö ei toimi. Kotiin vietävä tuki ei myöskään voi korvata ympärivuorokautista sijaishuoltoa silloin, kun lapsen tilanne sitä edellyttää.
Myös lapsiperheiden sosiaalipalveluista kuuluu huolestuttavaa viestiä. Perhetyöhön kuitenkin tulee aiempaa enemmän jo pitkälle kriisiytyneitä perheitä, tuen tarve pitkittyy ja kotipalvelunkin tilanteet ovat muuttuneet yhä vaativammiksi. Osa lapsista tarvitsisi jo vahvempia lastensuojelun toimia, mutta tilanteita venytetään liian pitkälle. Myös työntekijöissä syntyy turhautumista, jos heidän arviotaan lapsen ja perheen tuen tarpeesta ei kuulla. Lapsella on oikeus saada tarvitsemaansa lastensuojelua silloin, kun kevyemmät tukitoimet eivät enää riitä.
Samaan aikaan yksityisissä erityistason yksiköissä pitkälle koulutettuja lastensuojelun ammattilaisia lomautetaan ja irtisanotaan. Yksityisten palveluntuottajien toimintaa ja henkilöstön osaamista on kehitetty vuosia vaativien kriteerien mukaisesti. Jos nämä ammattilaiset vaihtavat alaa tai lähtevät Kymenlaaksosta, osaaminen lähtee heidän mukanaan.
Nostin huoleni jälleen tällä viikolla hyvinvointialueen toimielinten puheenjohtajien kokouksessa. Tulevan sosiaalipalvelujen palvelulautakunnan aineistoista näkyy, miten lastensuojelussa on saatu aikaan säästöjä. Säästö näyttää paperilla hyvältä, mutta mikä on todellisuus lasten ja nuorten kohdalla, jotka tarvitsevat oikeaa ja oikea-aikaista apua?
Todellinen hinta selviää vasta siitä, mitä näille lapsille tapahtuu.
Taloutta on tasapainotettava. Mutta lastensuojelun onnistumista ei voida mitata sillä, kuinka vähän palveluja käytämme.
Meidän tulee tietää, kuinka moni sijoitus on vältetty siksi, että perhe todella sai ajoissa tarvitsemaansa riittävää apua. Kuinka moni lapsi on jäänyt kotiin, vaikka olisi tarvinnut vahvempaa tukea? Kuinka moni on sijoitettu sinne, missä oli tilaa, eikä sinne, missä olisi ollut hänen tarpeitaan vastaavaa osaamista?
Lastensuojelussa tärkein mittari ei ole säästetty euro. Vaan se, saiko lapsi oikean avun oikeaan aikaan. Oikea-aikainen apu rakentaa lapselle tasapainoa, hyvinvointia sekä mahdollisuuksia tulevaisuuteen