Kymenlaaksossa on viime kuukausina kadonnut puoli sataa lastensuojelun yksityisiä asiakaspaikkoja. Erityistason yksiköitä on suljettu, toimintoja ajettu alas ja henkilöstöä lomautettu tai irtisanottu. Taustalla ovat hyvinvointialueen säästöt ja vähentyneet ostopalvelut.
Kun sijoitukset vähenevät nopeasti ja samaan aikaan yksiköitä suljetaan, seurauksena ei ole pelkkä rakenteellinen muutos. Se on hallittu alasajo, jonka vaikutukset kohdistuvat kaikkein vaikeimmassa asemassa oleviin lapsiin ja nuoriin.
Erityisen huolestuttavaa on se, että katoamassa ovat juuri erityistason paikat. Ne yksiköt, joissa hoidetaan traumatisoituneita, päihteillä oireilevia ja vakavasti psyykkisesti oireilevia nuoria. Ne ovat lastensuojelun vaativinta ydintä.
Hyvinvointialue tuottaa myös itse lastensuojelun laitoshoitoa, mutta kokonaisuus ei välttämättä vastaa määrältään eikä rakenteeltaan sitä tarvetta, joka erityisen tason hoidossa on. Samaan aikaan vähennetään niiden yksityisten yksiköiden käyttöä, jotka tätä työtä tekevät. Tämä on ristiriita, jota ei voi selittää pelkällä varhaisen tuen vahvistamisella.
Lisäksi on syytä tarkastella rakenteellista eroa palveluntuottajien välillä. Yksityisiltä palveluntuottajilta edellytetään tiukkaa kriteeristöä, jatkuvaa toiminnan kehittämistä ja henkilöstön säännöllistä kouluttautumista. Tämä on ohjannut yksityistä kenttää vahvaan ammatilliseen erikoistumiseen. Hyvinvointialueen omissa yksiköissä vastaavaa painetta ei kaikilta osin ole, mikä näkyy väistämättä myös osaamisen rakenteessa, kehittämisen systemaattisuudessa ja hoidon sekä huolenpidon laadussa, jota huostaanotetut lapset saavat osakseen.
On totta, että perheitä pitää tukea aiemmin. Mutta on myös totta, että kaikki ongelmat eivät ratkea ennaltaehkäisyllä. Osa nuorista tarvitsee raskasta, ympärivuorokautista hoitoa. He eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka paikat katoavat.
Kun erityistason yksiköitä suljetaan, kyse ei ole vain seinistä. Kyse on ammattitaitoisista ihmisistä ja osaamisesta. Kokeneet ammattilaiset siirtyvät pois, osa vaihtaa alaa ja osa muuttaa toiselle paikkakunnalle. Tätä kehitystä ei käännetä nopeasti. Samalla rakennetaan tilannetta, jossa muutaman vuoden päästä vaihtoehtoja ei enää välttämättä ole.
Hyvinvointialue perustelee linjaansa säästöillä ja varhaisen tuen vahvistamisella. Molemmat ovat sinänsä perusteltuja tavoitteita. Mutta nyt näyttää siltä, että säästöjä tehdään tavalla, joka heikentää järjestelmän kykyä vastata kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin. Kysymys ei ole vain rahasta, vaan arvovalinnasta.
Lastensuojelussa päätökset näkyvät viiveellä. Se, mitä nyt puretaan, näkyy kasvavana pahana olona ja viimeistään muutaman vuoden päästä lisääntyvinä kriiseinä, epäonnistuneina sijoituksina ja nuorina, jotka eivät ole saaneet tarvitsemaansa apua ajoissa.
Siksi on perusteltua kysyä, ohjaako päätöksentekoa aidosti lapsen etu vai rakenteellinen ja taloudellinen paine. Luottamus järjestelmään syntyy siitä, että päätökset ovat läpinäkyviä ja perusteltuja myös käytännön tasolla. Nyt kentän viesti on toinen: palveluita on tarjolla, mutta niitä ei käytetä. Tämä on suunta, joka on vielä mahdollista korjata. Mutta se edellyttää sitä, että tunnustetaan ongelma ajoissa.
Jos nyt menetämme erityisosaamisen, sen takaisin rakentaminen voi olla liian myöhäistä. Ja liian kallista, niin inhimillisesti kuin taloudellisestikin.
(Asiasta julkaistiin Kouvolan sanomissa kaksi artikkelia: https://www.kouvolansanomat.fi/paikalliset/9358576 ja https://www.kouvolansanomat.fi/paikalliset/9358578 )
Elina Ketonen 